Äääh. Ja voi däm!
Tässä on alkanut hiipimään aikamonen epätoivo puseroon. Vakipanolla on seurustelukumppani kainalossa, joten hänellä ei mulle ole aikaa. Ei ainakaan niissä merkeissä missä tavallisesti ollaan tavattu. Ja vaikutti olevan erittäin onnellinen ja ihastunut, hetkittäin vaikutti olevan jopa rakastunut. Toivon heille vilpittömästi onnea ja pitkää suhdetta, niin kyllä se pikkasen kirpaisi kuitenkin sieluun, kun meillä ei vakipanon kanssa tapahdu enää mitään kivaa lähekkäin. Vaikka suhteemme onkin ollut melkein pelkästään seksiä, niin ei tunteilta ole voinut kumpikaan välttyä; ollaan tykätty jokatapaksessa toisistamme. Ja ollaanhan me pitkiä keskustelujakin käyty.
On tässä tullut kaiken muun ohessa tiirailtua noita miesmarkkinoita. Olen alkanut kaipaamaan suhdetta. Sellaista suhdetta, jossa olisi lämpöä, läheisyyttä, rakkautta, iloa, toisista välittämistä ja pystyttäisiin kulkemaan ja olemaan avoimesti yhdessä. Vaikka näistä kahdesta viimeisestä olisin kaikista eniten valmis tinkimään. Mitkään yhden yön seksisessiot eivät kiinnosta. Tästäkin on yksi poikkeus, mutta se mies ei ymmärrä käyttää tilaisuutta hyväkseen.... :( Siitä miehestä, tai siis siitä haaveesta, en taida päästä eroon ennenkuin päästään toteuttamaan ne livenä tai löydän jostain "laastarisuhteen". Tässä miehessä tällä hetkellä risoo kaikista eniten se, että on pieniä hetkiä, jolloin vaikuttaa antavan positiivisen kiinnostuneen oloisen signaalin ja seutaavassa hetkessä on jo kiskomassa mattoa pois jalkojen alta. Ei miestä ja miehen tekemisiä kanata alkaa analysoimaan, mutt kun ei oikein tiedä miten hänen sanoihi ja tekoihin pitäisi suhtautua. Ja pitäisikö rohkaista vai sanoa suoraan, mitä minä haluan? Kauheat ovat ongelmat. Ei meinaa uni tulla, kun asiaa vatvoo, vaikka olisi kuinka väsynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos!